Faith No More Kaisaniemen Puistossa 24.6.2009

Onko turhaa kirjoittaa keikasta, josta kukaan ei ole sanonut mitään muuta kritiikkiä kuin valoshowta häiritsevän auringonpaisteen? Kritiikkiä tai ei, kirjoitettava kuitenkin on, sillä Faith No Moren vaikutus ei ole vieläkään päästänyt otteestaan. Youtube-videoiden nostalgisoiminen alkaa jo pikkuhiljaa rasittamaan, joten ähky pitää jotenkin purkaa. Jos tuosta ei ole vielä voinut päätellä, keikka oli tähänastisen elämäni parhain live-kokemus.

Tuska-festivaalin puitteilla ennen itse festivaalia järjestetty keikka toimi moitteettomasti kaikin puolin. Vettä, alkoholia ja murkinaa sai helposti ja bajamajat seisoivat ryhdikkäinä auttamassa keikkakansaa. Yllättävän keski-ikäinen yleisö vei keikan varmasti voiton puolelle baarin puolelta. Keski-ikäisyys vaikutti keikan luonteeseen yleisestikin. Yleisön etuosaa lukuunottamatta keikkaa pystyi seuraamaan mukavan tiiviisti, joskin rauhallisesti. Selväähän kuitenkin on, että Faith No Morea ei vain katsella, joten eturivin kaaos tuntui luontevalta paikalta.

Waltarin ja CMX:n lämmittelyvedot olivat yhdentekeviä. Waltarin keulahahmo Kärtsy Hatakan energia oli kyllä kohdillaan, mutta bändi on kyllä jotenkin jäänyt ajastaan jälkeen. CMX veti rutiinikeikan, josta ei oikein saanut irti mitään. Samapa tuo, kaikki olivat tulleet Kaisaniemeen katsomaan tasan yhtä yhtyettä ja oliko tätä ennen musiikkia vai ei oli aika irrelevanttia.

CMX:n jälkeen väki alkoi pakkautua lähemmäs edustaa, vaikka tunnelmasta tuli tiivis vasta yhtyeen tullessa lavalle. Faith No Moren touhuja seuranneet tietävät yhtyeen astelevan lavalle limaisen "soul-klassikon" Reunitedin (Peaches & Herbs) tahtiin. Kappalevalinta kertoo paljon yhtyeestä. Koko keikka oli piikittelyä ja hyväntuulista vittuilua eikä mukana ollut yhtään tekopyhyyttä. Siinä missä muut comebackin tehneet yhtyeet olisivat kiittäneet fanejaan ja antaneet heille kunnian paluusta, Patton tokaisi miten helvetin outoa on olla soittamassa 12 vuotta sitten hajonneen yhtyeen kanssa Helsingissä.

#3 Land of Sunshine.

Reunitedin jälkeen keikka räjähti käsiin. Faith No More soitti täydellä teholla 22 kappaletta, jotka kaikki toimivat häkellyttävän hyvin. Yhtyeen monipuolisuus tuli ilmi bändin uran läpileikkausta muistuttavasta settilistasta; moni yhtye ei siirry hulluuden rajoja koettelevasta Cuckoo For Cacasta Commodores cover Easyyn tai Bee Gees'in I Started a Jokesta funk-metalliin. Coverit ovat monesti kaksipiippuinen asia. Kaikessa hienoudessaan, ne vievät tilaa yhtyeen omalta materiaalilta. Faith No More on niitä harvoja yhtyeitä, joka on tehnyt covereistaan omiaan. Cover-vedot kuuluivatkin keikan hienoimpiin hetkiin, varsinkin Bee Geesin kappale, jossa Mike Patton pääsi väläyttelemään äänensä todellista voimaa.

Yllätyksettömästi Patton oli selvästi keikan keskipiste. Mies lauloi, kiekui, karjui, hyppi ja riehui monen keulahahmon edestä. Patton todisti edelleen olevansa sukupolvensa kovin rock-laulaja ja hahmo. Faith No More ei kuitenkaan koskaan ole ollut Pattonin projekti. Yhtyeen perustajajäsenet Rumpali Mike Bordin, kosketinsoittaja Roddy Bottum, basisti Billy Gould sekä Faith No Moreen myöhemmin liittynyt kitaristi Jon Hudson tekivät keikasta täydellisen. Gouldin järkälemäisen vahva ja paksu soundi toimi mahtavasti Bottumin heleiden koskettimien kanssa. Bordin sananmukaisesti hakkasi keikan läpi intensiteetillä, josta todisteena oli lukuisat hajonneet kapulat, jotka aina väliajoin lentelivät yleisön sekaan.

Yleisö eli täysillä mukana musiikissa. Eturivi ja sen lähipiiri riehui ja pomppi kuten sen pitääkin. Kaikki lauloivat mukaan sen minkä kykenivät. Keikka sujui mahtavassa tunnelmassa, bändin aikaisemmin nähneiden nauttien nostalgiasta ja nuorempien hehkuttaessa once-in-a-lifetime tilaisuuttaan nähdä yhtye. Keikan pituus ja intensiteetti nosti sen tämän kesän ehdottomaksi kohokohdaksi. Omien suosikkikappaleidein puuttumista tai auringonpaisteen häiritsevyyttä on vähän onneton lähteä herjaamaan, kun Faith No More teki enemmän kuin sitä seuraavan Tuska-festivaalin aktit yhteensä.

PS: Setin pääosan lopettanut Just a Man teki itseeni lähtemättömän vaikutuksen. Kertosäkeen tullessa lopetin yksinkertaisesti kaiken toljottaen Pattonia silmät pyöreinä. Kappaleessa oli myös hyvin omituinen loppu.

Tätä oli Provinssirock 2009

Provinssirock 2009 oli täydellistä säätä vastoin ennuisteita. Provinssirock oli ryöppyävää sadetta maanantaiaamun lähtötunnelmissa. Provinssi oli Nick Cave, Placebo, Rubik. Se oli Maj Karma ilman encorea ja The Crash kahden kera. Erinomaista musiikkia ja Manowar. Casual drug use and 14 spring rolls.

Provinssi oli tänä vuonna sloganinsa veroinen eli "ihmisten juhla". Edellisen vuoden 30-vuotisjuhlahumu oli hälvennyt ja tietyntapainen raukeus eli festarialueella. Väljät oltavat pienentyneen kävijämäärän vuoksi auttoi asiaa. Tämä tarkoitti, että ne, jotka olivat tulleet diggailemaan varta vasten musiikkia, saivat tähän todella hyvät olosuhteet. On tosin sanottava, että se maailmoja mullistava esiintyminen jäi tulematta, vaikka Nick Cave erinomainen olikin.

Pidin, pidin paljon. Provinssirock on yksinkertaisesti erittäin hyvin järjestetty festivaali, jossa yleensä on mahtava tunnelma ja juuri ne tarpeeksi kiinnostavat ja isot nimet esiintymässä. Näin tänäkin vuonna, vaikka suuri yleisö osallistumisen vähemmälle jättikin.

Provinssirock 2009 tulossa

Huomenna pärähtää käyntiin tämän vuoden Provinssirock. Itsekin pääsin mutkien kautta osallistumaan, joten heti jälkikäteen on odoteltavissa raporttia Lumelääkkeestä, Niko Luolasta ja Pahoista Siemenistä sekä muista kiinnostavista artisteista.

Uutta Musea tulossa - The Resistance

Muse julkaisi Twitterinsä kautta uuden albuminsa nimen. Uusi LP tulee kantamaan sopivan pompöösiä The Resistance -nimeä. Albumilla on myös varmistettu olevan kappale nimeltä "United States of Eurasia".

Uutta levyä saanee odottaa kesän loppuun ja kiertuerumba alkaa syksyllä.

Mennen tullen

Kun yhtye lopettaa, on se tietysti suurin muutos sen jäsenille, mutta myös fanit kokevat tuskaa. Entä jos ei koskaan kerennyt nähdä yhtyettä livenä? Entä jos yhtye ei koskaan edes käynyt omassa maassa? Mitä jos hyllyssä olisi ollut tilaa vielä parille uudelle albumille?

Lähiaikoina kuuntelija jos toinenkin on kokenut surua yhtyeiden kuoppaamisen johdosta. The Crash kiertää tällä hetkellä jäähyväisiään ja 13.5 Lutakossa vietetty surukeikka olikin haikea encoren yhteislaulun aikana. Yhtye ei koskaan breikannut aivan siihen malliin kuin sen olisi suonut, mutta Suomesta on vaikea löytää nuorta aikuista, joka ei kappaleita Lauren Caught My Eye tai Sugared tunnista. En usko, että yhtye voi muuta toivoakaan kuin niin sanottua "evergreeniä". The Crashin poismeno on rauhallinen, kuka vain voi vieläkin ostaa lippuja yhtyeen esiintymisiin. Toisin on ulkomaisten artistien kanssa.

Trent Reznorin pitkäaikainen projekti Nine Inch Nails lopettelee tältä erää, tosin kyseessä taitaa olla vain määrittelemätön tauko. Tulee kuitenkin olemaan vuosia, ennen kuin NIN taas nähdään - jos nähdään. Paniikkia tämä aiheuttaa, koska NIN ei ole viimeisellä kiertueellaan tulossa Suomeen. Ne onnelliset, jotka yhtyeen ovat Suomessa jo nähneet, voivat aina pitää kiinni muistoistaan, mutta muilla edessä on matka ulkomaille. Ilkeä homma, jos rahaa tai aikaa tähän ei ole. Trent ei musiikkimaailmasta kuitenkaan kokonaan katoa, joten ehkäpä eri projektit muiden artistien kanssa lohduttavat NINiä ikävöiviä.

Musiikkiin vähemmän intohimoisesti suhtautuvat eivät aina artistien poismenon aiheuttamaa surua ymmärrä sanoen "No sehän on vain yksi bändi monien joukossa" ja "Hyvää musiikkia on kaikkialla, ei yhden katoaminen maailmaa kaada". Vaikka se tyhmältä saattaa vaikuttaa, lempiartistit ja yhtyeet ovat paljon enemmän kuin vain yksi bändi monien joukossa. Jokaisella on varmasti oma pahin mahdollinen skenaario, josta voisi katkeroitua lopun elämäksi, minulla esimerkiksi Radiohead. Yhtyeen musiikki on kietoutunut elämääni niin syvällisesti, että vaikutteideni näkeminen on suorasukaisesti yksi tavoitteistani. Yhtye ylittää rajan musiikillisesta kokemuksesta kokemukseksi yleisesti. Tämä on hyvin harvinaista ja jotain, mitä ei välttämättä tulevaisuudessa enää tapahdu.

Kyseessähän on eri ihmistyyppien väliset erot. Kokemushakuiset ihmiset pitävät näitä asioita suuressa arvossa - jopa elävät näitä varten. Elämäänsä muulla tapaa rakentavat kokevat nämä asiat pikemminkin vapaa-aikana ja rentoutumisena. Samaa pätee muun muassa matkailuun. Matkailusta elävä ihmettelee Kanariansaarille jatkuvasti ravaavien suomalaisten touhua, mutta nämä ovat ikionnellisia rentoutuessaan tutuilla rannoilla.

Onneksi musiikkimaailma on alati muuttuva. Jo kuolleet yhtyeet heräävät mystisesti henkiin toisten tilatessa arkkuja, joten on hyvin vaikea tietää, milloin on oikeasti se viimeinen mahdollisuus nähdä lempiesiintyjä liveympäristössä. Kyse on lopuksi vain siitä, tunteeko kuuntelija itsensä. Oletko kokemushakuinen vai et? Jos olet, tilaa ne lentoliput Brittein saarille ja osta se piletti NINin keikalle, et tule pettymään. Vaikka yhtye joskus vielä palaisikin, ei se vähennä kokemuksen arvoa yhtään.