The Antlers - Hospice eli kuinka hiljaisuus rikkoutui

Kirjoitushiljaisuutta voisi perustella moneen tapaan, mutta kiinnostavampaa on kertoa miksi se rikkoutui. Brooklyniläinen The Antlers julkaisi tänä vuonna edeltävistä EP-julkaisuista osittain koostetun albumin Hospice, joka on ehdottomasti tämän vuoden paras albumi ja yksinkertaisesti tarvitsee tulla suositelluksi.

Hospice on konseptilevy, joka kertoo tarinaa miehestä, jonka rakastettu on kuolemassa luusyöpään. Vääjäämättömästä kuolemasta aiheutuva tunnemyrsky avautuu kappaleissa monella tapaa eri tunteita painottaen. Kerronnassa kosketetaan myös saattohoidon työntekijöiden arkeen. Miten kukaan voi edes pystyä tuollaiseen työhön ihmisyyttään menettämättä?

Kohtaus Sloan-Kettering saattohoitolan syöpäosastolta.

Pintapuolisesti hyvin perinteinen tarina saa voimansa äärimmäisen tunnepitoisesta ja henkilökohtaisesta kerronnasta. Kitaristi/vokalisti Peter Silberman käyttää ääntään taidokkaasti, viemättä falsettoaan liian pitkälle. Silbermanin laulamat sanoitukset heräävät eloon erittäin todenmukaisina. Todenperäisyyttä sanoituksissa voi ollakin, sillä Silberman loi Hospicen kahden vuoden itselangetetussa eristyksessä äärimmäisen vahingoittavan ihmissuhteen seurauksena. Toisin sanoen, kaikki mitä Hospicella sanotaan on totta, mutta eri sanoin.

Musiikkinsa puolesta Hospice on mitä tyypilliseltä 2000-luvun indie-rock yhtyeeltä voisi odottaa eli instrumenttien luontaiset äänet väistyvät (akustista kitaraa lukuunottamatta) efektimaailman ja kokonaiskuvan tieltä. Mukana on myös torvisoittimia, joita käytetään mainiosti. Mielleyhtymä Neutral Milk Hotel -yhtyeeseen ei ole aiheeton. The Antlersia voisi kuitenkin luonnehtia tahdikkaammaksi kuin esikuvaansa.

Kappaleet Hospicella ovat selvästi saman puun omenoita, mikä osallaan auttaa yhtenäisen tarinan aukotonta rakentamista. Albumi soljuu pituutensa läpi vaivattomasti, seuraavan kappaleen aina jatkaessa osuvasti siitä, mihin edellisessä jäätiin, vaikka suoranaisia tapahtumia ei tarinassa kerrotakaan. Hospicen kohdalla on kyse levytyksestä, jonka kappaleista prologi ja epilogi voisivat olla parhaita paloja, jos välttämättä teosta pitäisi pilkkoa osasiin.

Hospicen musiikillisen puolen tekee kiinnostavaksi tehokeinojen älykäs käyttö. Hiljaisen ja äänekkään äkkipikainen vaihtelu on läsnä koko levyn, kuten myös laulun ja soitinpuolen keskisyyden vaihtelut. Lähinnä kotioloissa ProToolsilla, M-Boxilla ja kahdella mikillä nauhoitetut kappaleet loistavat yksityiskohdissaan. Esimerkiksi Wake kääntää laulajaa haittaavan sisäänhengittämisestä koituvan äänen kappaleen taustalle efektiksi. Nykyään kuka vain pystyy tekemään laadukkaita levyjä lähes studio-olosuhteita pilkaten.

Huomaa torvet, pehmeän/kovan vaihtelut, säkeistön ja kertosäkeen vaikutus laulun soundiin.

Mikään ei ole yhtä tehokasta kuin hyvin kerrottu tarina. Musiikin puolella muistutus tästä on erityisen paikoillaan, sillä suurempia, juuri sanoituksillaan esillenousevia artisteja, ei löydy. Juuri siksi The Antlers on tämän hetken parasta musiikkia.

Muse-yhtyeen uusin esikuuntelussa Itunesissa

Musen tuleva albumi The Resistance on "kokonaisuudessaan" kuultavissa Itunesissa. Lainausmerkit siksi, että jokaisesta kappaleesta on vain 30 sekunnin pätkät. Ensimmäinen single Uprising ja aarteenetsinnän kautta julkaistu United States of Eurasia ovat toki pyörimässä yltympäriinsä internetiä.

Faith No More Kaisaniemen Puistossa 24.6.2009

Onko turhaa kirjoittaa keikasta, josta kukaan ei ole sanonut mitään muuta kritiikkiä kuin valoshowta häiritsevän auringonpaisteen? Kritiikkiä tai ei, kirjoitettava kuitenkin on, sillä Faith No Moren vaikutus ei ole vieläkään päästänyt otteestaan. Youtube-videoiden nostalgisoiminen alkaa jo pikkuhiljaa rasittamaan, joten ähky pitää jotenkin purkaa. Jos tuosta ei ole vielä voinut päätellä, keikka oli tähänastisen elämäni parhain live-kokemus.

Tuska-festivaalin puitteilla ennen itse festivaalia järjestetty keikka toimi moitteettomasti kaikin puolin. Vettä, alkoholia ja murkinaa sai helposti ja bajamajat seisoivat ryhdikkäinä auttamassa keikkakansaa. Yllättävän keski-ikäinen yleisö vei keikan varmasti voiton puolelle baarin puolelta. Keski-ikäisyys vaikutti keikan luonteeseen yleisestikin. Yleisön etuosaa lukuunottamatta keikkaa pystyi seuraamaan mukavan tiiviisti, joskin rauhallisesti. Selväähän kuitenkin on, että Faith No Morea ei vain katsella, joten eturivin kaaos tuntui luontevalta paikalta.

Waltarin ja CMX:n lämmittelyvedot olivat yhdentekeviä. Waltarin keulahahmo Kärtsy Hatakan energia oli kyllä kohdillaan, mutta bändi on kyllä jotenkin jäänyt ajastaan jälkeen. CMX veti rutiinikeikan, josta ei oikein saanut irti mitään. Samapa tuo, kaikki olivat tulleet Kaisaniemeen katsomaan tasan yhtä yhtyettä ja oliko tätä ennen musiikkia vai ei oli aika irrelevanttia.

CMX:n jälkeen väki alkoi pakkautua lähemmäs edustaa, vaikka tunnelmasta tuli tiivis vasta yhtyeen tullessa lavalle. Faith No Moren touhuja seuranneet tietävät yhtyeen astelevan lavalle limaisen "soul-klassikon" Reunitedin (Peaches & Herbs) tahtiin. Kappalevalinta kertoo paljon yhtyeestä. Koko keikka oli piikittelyä ja hyväntuulista vittuilua eikä mukana ollut yhtään tekopyhyyttä. Siinä missä muut comebackin tehneet yhtyeet olisivat kiittäneet fanejaan ja antaneet heille kunnian paluusta, Patton tokaisi miten helvetin outoa on olla soittamassa 12 vuotta sitten hajonneen yhtyeen kanssa Helsingissä.

#3 Land of Sunshine.

Reunitedin jälkeen keikka räjähti käsiin. Faith No More soitti täydellä teholla 22 kappaletta, jotka kaikki toimivat häkellyttävän hyvin. Yhtyeen monipuolisuus tuli ilmi bändin uran läpileikkausta muistuttavasta settilistasta; moni yhtye ei siirry hulluuden rajoja koettelevasta Cuckoo For Cacasta Commodores cover Easyyn tai Bee Gees'in I Started a Jokesta funk-metalliin. Coverit ovat monesti kaksipiippuinen asia. Kaikessa hienoudessaan, ne vievät tilaa yhtyeen omalta materiaalilta. Faith No More on niitä harvoja yhtyeitä, joka on tehnyt covereistaan omiaan. Cover-vedot kuuluivatkin keikan hienoimpiin hetkiin, varsinkin Bee Geesin kappale, jossa Mike Patton pääsi väläyttelemään äänensä todellista voimaa.

Yllätyksettömästi Patton oli selvästi keikan keskipiste. Mies lauloi, kiekui, karjui, hyppi ja riehui monen keulahahmon edestä. Patton todisti edelleen olevansa sukupolvensa kovin rock-laulaja ja hahmo. Faith No More ei kuitenkaan koskaan ole ollut Pattonin projekti. Yhtyeen perustajajäsenet Rumpali Mike Bordin, kosketinsoittaja Roddy Bottum, basisti Billy Gould sekä Faith No Moreen myöhemmin liittynyt kitaristi Jon Hudson tekivät keikasta täydellisen. Gouldin järkälemäisen vahva ja paksu soundi toimi mahtavasti Bottumin heleiden koskettimien kanssa. Bordin sananmukaisesti hakkasi keikan läpi intensiteetillä, josta todisteena oli lukuisat hajonneet kapulat, jotka aina väliajoin lentelivät yleisön sekaan.

Yleisö eli täysillä mukana musiikissa. Eturivi ja sen lähipiiri riehui ja pomppi kuten sen pitääkin. Kaikki lauloivat mukaan sen minkä kykenivät. Keikka sujui mahtavassa tunnelmassa, bändin aikaisemmin nähneiden nauttien nostalgiasta ja nuorempien hehkuttaessa once-in-a-lifetime tilaisuuttaan nähdä yhtye. Keikan pituus ja intensiteetti nosti sen tämän kesän ehdottomaksi kohokohdaksi. Omien suosikkikappaleidein puuttumista tai auringonpaisteen häiritsevyyttä on vähän onneton lähteä herjaamaan, kun Faith No More teki enemmän kuin sitä seuraavan Tuska-festivaalin aktit yhteensä.

PS: Setin pääosan lopettanut Just a Man teki itseeni lähtemättömän vaikutuksen. Kertosäkeen tullessa lopetin yksinkertaisesti kaiken toljottaen Pattonia silmät pyöreinä. Kappaleessa oli myös hyvin omituinen loppu.

Tätä oli Provinssirock 2009

Provinssirock 2009 oli täydellistä säätä vastoin ennuisteita. Provinssirock oli ryöppyävää sadetta maanantaiaamun lähtötunnelmissa. Provinssi oli Nick Cave, Placebo, Rubik. Se oli Maj Karma ilman encorea ja The Crash kahden kera. Erinomaista musiikkia ja Manowar. Casual drug use and 14 spring rolls.

Provinssi oli tänä vuonna sloganinsa veroinen eli "ihmisten juhla". Edellisen vuoden 30-vuotisjuhlahumu oli hälvennyt ja tietyntapainen raukeus eli festarialueella. Väljät oltavat pienentyneen kävijämäärän vuoksi auttoi asiaa. Tämä tarkoitti, että ne, jotka olivat tulleet diggailemaan varta vasten musiikkia, saivat tähän todella hyvät olosuhteet. On tosin sanottava, että se maailmoja mullistava esiintyminen jäi tulematta, vaikka Nick Cave erinomainen olikin.

Pidin, pidin paljon. Provinssirock on yksinkertaisesti erittäin hyvin järjestetty festivaali, jossa yleensä on mahtava tunnelma ja juuri ne tarpeeksi kiinnostavat ja isot nimet esiintymässä. Näin tänäkin vuonna, vaikka suuri yleisö osallistumisen vähemmälle jättikin.

Provinssirock 2009 tulossa

Huomenna pärähtää käyntiin tämän vuoden Provinssirock. Itsekin pääsin mutkien kautta osallistumaan, joten heti jälkikäteen on odoteltavissa raporttia Lumelääkkeestä, Niko Luolasta ja Pahoista Siemenistä sekä muista kiinnostavista artisteista.